Uskon tietä

Pitkä matka on tultu. Jo helluntaiherätyksen aika sisälsi selkeän kehityskaaren, jossa vähitellen kasvoin ulos tuosta ahtaasta ja osin vihamielisestä seurakuntaympäristöstä. Helluntailaisilta olen tietenkin myös saanut paljon. Mutta jos ajattelen omaa teologiaani, olen jo aika kaukana äitikirkkoni ajatuksista. Erityisesti seurakuntaoppi on muuttunut, samoin käsitys johtajuudesta. Missiologia koki myös radikaalin uudistumisen.

Ehkä jyrkimmin kaiken keskeltä erottuu nykyään pyrkimys kohti apostolista uskoa. Jotkut ajattelevat, että apostolinen usko on sitä, että rajat eri kirkkokuntien väliltä häipyvät. No, ei todellakaan. Niin vähällä emme pääse eteenpäin. Yhteiskristillisyys on kyllä askel oikeaan suuntaan, mutta se ei ole vielä palaamista alkukirkon uskoon. Apostolisen uskon ymmärtäminen on hämärtynyt, koska kaikki kirkkokunnat kuuluttavat omaa apostolisuuttaan. Apostolisuus yritetään päälle liimata melkein mihin vaan. Mutta ihmisille on hyvin vaikeaa olla aidosti apostolisia ja irrottautua kirkkokuntaisesta ajattelusta. Apostolisen uskon voi kuitenkin omaksua kuka vaan yksilötasolla ja sieltä se vähitellen nousee omien lakiensa mukaan yhteisön tasolle.

Minulle apostolinen usko merkitsee paluuta alkukirkon ajatteluun, toimintatapoihin ja käytäntöihin – pois lukien jotkin kulttuurisidonnaiset nyanssit. Perusajatus on, että Uudessa testamentissa on sanottu kaikki olennainen Uuden liiton seurakunnasta. Siihen ei saa eikä tarvitse lisätä mitään eikä pidä ottaa mitään poiskaan. Alkukirkon virheitä ei toki tarvitse toistaa. Vanhoja kirkkoja tai edes vapaita suuntia ei voida muokata apostolisiksi. Apostolinen  seurakunta on tyystin erilainen. Esimerkiksi johtajuus ei rakennu hierarkiaan. Rakenteen tulisi olla mahdollisimman yksitasoinen. Jeesus sanoi: Älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä. Matt.23:8. Mikään armoitus ei saa merkitä johtajan asemaa, vaan sen tulee merkitä palvelijan asemaa. Johtajuus on vaikutusvaltaa ja luottamuksen nauttimista. Tähän meillä on vielä pitkä matka kirkkokuntaan katsomatta.

Myös seurakunnan talous on uudistettava perusteellisesti, jos aiotaan seurata aidosti alkukirkon käytäntöjä. Seurakunta ei ole tarkoitettu yritykseksi, joka tuottaa uskonnollisia palveluja ja elättää samalla työntekijänsä. Tämä yleinen käsitys seurakunnasta ei ole peräisin Raamatusta. Seurakunta on olemassa jäseniään varten ja jos sen tehtävä on myös ulkonaisen hyvinvoinnin takaaminen, on pidettävä huolta ennen kaikkea seurakunnan omista köyhistä jäsenistä. Se on Raamatun mukaista diakoniaa. Mitään virkapapistoa ei pidä nostaa eliitiksi muiden kustannuksella. Raamattu ei tunne kuukausipalkkaisia pastoreita. Seurakunnan ei tule jäädä paikalleen ja rakentaa kalliita rakennuksia kokoontumisiaan varten, sillä seurakunnan päätarkoitus ei ole kokoontuminen, vaan hajaantuminen. Jeesuksen käsky oli: ”Menkää!” Myös kaikenlainen kaupallisuus merkitsee maailman toimintatapojen ja ihmisjärjestelyiden tuomista seurakuntaan. Jeesus ajoi kaupustelijat ulos temppelistä ja Paavali linjasi: Me emme ainakaan ole sellaisia kuin ne monet, jotka kaupittelevat Jumalan sanaa. 2.Kor.2:17.
Hengellisessä elämässä on tietenkin myös asioita, jotka pysyvät. Jumalasuhteen hoitaminen on aina samanlaista: Raamatun lukemista (sananjulistuksen kuuntelemista, nykyään myös saarnavideoiden katselua) ja rukoilemista. Siihen kuuluu myös yhteys toisiin uskoviin, joka on valitettavasti minun elämässäni kärsinyt ja joutunut lapsipuolen asemaan. En ole kuitenkaan jättänyt ”yhteen kokoontumista” kokonaan, josta joskus syytetään (Hepr.10:25). Olen huomannut, että Jeesuksella ei ole vaikeuksia ymmärtää luonnettani, joka ei ole kovin sosiaalinen. Joillain kanssamatkaajilla on sen sijaan ollut kova halu puristaa minutkin samaan muottiin kuin muut. Turha vaiva.

Ote kirjasta Uskon tietä, ss.62-64. Voit lukea kirjaa Issuu-palvelussa tai tilata sen painettuna tästä.