Irti herätys-fantasioista, osa3

Wolfgang Simson: Beyond our revival fantasies

The Starfish Manifesto: ote sivuilta 438-440

Harso-sumu on syntynyt tähden räjähdyksestä. Kuva: HubbleSite

Apostolisuuden näkökulmasta… on äärimmäisen tärkeää, että pyhät saavat voiman tehdä työn – tavalliset, kasvottomat ihmiset, jotka ovat ainutlaatuisia Jumalalle [ordinary, faceless people made extraordinary for God], kuten ystäväni Felicity Dale sanoo mainiossa kirjassaan An Army of Ordinary People. Kristillisyyden kypsyyden mittaa sukupolvien yli ulottuva hengellisten lasten joukko, joka voimallaan vahvistaa toisia, jotta nämä saisivat varustuksen palvelemista varten. Yksi herätyskristillisyyden sudenkuopista on, että se on juuttunut melkeinpä päinvastaiseen. Ei sananjulistaja valtuuta ihmisiä, vaan ihmisjoukot valtuuttavat sananjulistajan, jota kannustetaan aina suurempaan merkitykseen niiden ihmisten toimesta, jotka kantavat häntä harteillaan.

Bernard Sanders kertoi kerran, kuinka kristilliset johtohenkilöt olivat kyselleet häneltä konferensseissa ja kokouksissa: ”Kuinka suuri sinun seurakuntasi on?” Hän piti sitä eräänlaisena koodikielellä sanottuna lauseena, jonka hän suomensi näin: ”Se mistä he halusivat päästä selville oli ”kuinka tärkeä henkilö sinä olet?” ja ”kuinka korkealle voimme asettaa sinut asteikollamme?” Mitä suurempi seurakunta minulla oli, mitä enemmän sain kutsuja puhujaksi konferensseihin, siinä samassa määrin koin, että seurakuntani ihmiset valtuuttivat minut hyvin konkreettisella tavalla tekemään enemmän ja laajentamaan työtäni, eikä päinvastoin.” Megaseurakuntailmiö on nostanut joitakin pastoreita gurun asemaan muiden uskovien silmissä ja silloin on tapahtunut jotakin, mitä ei ole helppo toistaa ja moninkertaistaa.

Herätyksen kanssa toistuu sama ilmiö. Se jää mahdottomaksi toistaa eikä sitä voi periaatteessa ollenkaan moninkertaistaa ja niinpä siitä tulee vain kristillinen päiväuni. Kaiken lisäksi siihen sisältyy vaarallinen viesti: herätys on poikkeustila, penseys ja herätyksen puute on normaali tila. Herätyskristillisyys luo kristillisyyden keskelle konferenssiasetelman, ajaa ihmiset etsimään yhden kokemuksen jälkeen toista vielä voimakkaampaa kokemusta, menemään yhden hengellisen vuorenhuipun kautta kohti uutta huippua, yksistä iki-ihanista suviseuroista toiseen, mutta ei sisällä pohjimmiltaan mitään vastausta siihen, kuinka laaksokohdissa olisi tarkoitus elää. Se luo riippuvuuden tiettyyn ”pilveen”, jota kutsutaan herätykseksi, ja voin helposti ymmärtää, kuinka eräs herätyssaarnaaja huudahti: ”Kun olet kerran kokenut herätyksen, olet pilalle hemmoteltu lopullisesti” ja jatkoi sitten: ”Oi Herra, tee se jälleen, tee se uudestaan ja uudestaan!”

Tällaiset herätysunelmat ja odotukset synnyttävät lopulta määrätyn nikottelun: ongelma siis loppujen lopuksi onkin Jumalan puolella. Jos Jumala haluaa tehdä työtä Kiinassa, Argentiinassa tai taivaassa eikä jaksa nyt suoda huomiota meille täällä Berliinissä, Minneapolisissa tai Moskovassa, silloin emme voi asiaan vaikuttaa, ainoastaan odottaa, rukoilla ja laulaa ja sen jälkeen odottaa vähän lisää, rukoilla vähän lisää, laulaakin vähän lisää, kunnes hän tulee alas luoksemme.

Muistan, kuinka saarnasin perinteisessä kirkossa kaupungissa nimeltä Tambaram, joka sijaitsee Madrasin eteläpuolella. Siellä kirkkoon tulijaa tervehti kyltti, jossa luki: ”Apostolien teot 2 – Herra, tee se uudestaan!” Apostolien teot 2 tarkoitti tietenkin herätystä, joka tapahtui Helluntaina, joten olennaisesti kai tuo kyltti halusi sanoa, että meidän tulee odottaa uutta Helluntaita - jospa Jumala sen hyvyydessään meille soisi - tai muuten olemme hukassa. Otin tämän saarnani lähtökohdaksi ja selitin, että me emme saa julkeasti syyttää Jumalaa, jos meiltä puuttuu tosi elämä, ikään kuin kaikki olisi hyvin meidän osaltamme ja Jumala vain nukkuu tai tekee muita asioita tai on yksinkertaisesti unohtanut meidät. Onhan Jumala antanut meille selkeän lähetyskäskyn, kertonut hyvin tarkasti, mitä meidän tulee tehdä, kertonut jopa, kuinka työtä pitäisi tehdä ja missä – joten ei kun hommiin! Saattaa olla, että taivaassa on kyltti aivan Jumalan valtaistuimen vieressä, joka toteaa: ”Apostolien teot 2 – tehkää se, hyvät ihmiset, uudestaan!” Jumalan näkökulmasta ajatellen hän siis odottaa, että me saamme vihdoinkin ”apostoliset tekomme” liikkeelle emmekä odota vain tumput suorana Jumalaa, että hän tulee ja pelastaa meidät pälkähästä.

Muistan, kuinka meillä oli siunattu aamuhetki ja ihmiset olivat aivan ällikällä lyötyjä, kun he yrittivät tajuta jotain, minkä he olivat sulkeneet kokonaan pois mielestään ja ajattelutavastaan. Mutta tietääkseni sillä kirkolla siellä Tambaramissa on edelleen se kyltti seinällään ja siellä yhäkin odotetaan, että jotakin tapahtuisi. Ehkä minun pitäisi pyytää Oslossa, Norjassa, asuvaa Stephan Christiansenia, ”Jeesus-vallankumouksen” perustajaa, menemään sinne ja puhumaan heille yhden lempilauseensa: ”Jos mitään ei tapahdu, pane itse töpinäksi!” (If nothing happens, happen yourself!)

Apostolisen Pyhän Hengen avulla, joka on valtuuttanut meidät lähtemään liikkeelle tähän maailmaan ja viemään Kristuksen läsnäoloa sinne, missä häntä ei vielä tunneta, poistakaamme sellaiset herätyskristilliset tarrajulisteet seiniltämme, mielestämme ja unelmistamme loppuiäksi, ja antautukaamme Jumalalle ja hänen työlleen kokosydämisesti, aloittaen vaivannäön hänen sadonkorjuunsa hyväksi ja tehden lujan päätöksen pysyä kaukana väärästä riippuvuudesta menneisyyden kokemuksiin ja niistä haaveilemiseen. Ja jos Jumala sitten päättää lähettää meille herätyksen vielä kerran ja tuoda kokonaisille seurakunnille, maakunnille ja kaupungeille synnintunnon, älkäämme lähtekö paikan päälle herätysturisteina ja hengellisen elämän kuluttajina täyttämään tyhjiä astioitamme ja sydämiämme Jumalan tuoreen läsnäolon vaikutteilla. Älkäämme olko sellaisia, jotka sieltä palaavat kotiin ilman, että mikään muuttuu seurakunnassa tai omassa elämässä. Liatkaamme sitä vastoin kätemme kaikin tavoin, jotta herätys ja synnintunto voivat saada aikaan apostoliseen järjestykseen palaamista, uusien seurakuntien perustamista Jumalan piirustusten mukaan ja opetuslasten loputonta monistumista. Silloin herätys ei kuole pois muutamassa päivässä, viikossa, kuukaudessa tai vuodessa, vaan ohjeellisen palava, korkea hengellinen lämpötila ja sadonkorjuun ilmapiiri säilyy – siis se olotila, jonka pitäisi olla meille normaali.